Rauma, 3.1. - 5.1.2023

 

"Mato maass' matelee,
piru seljäss' ajelee.
Seis pyhä Perkel, siks' ett' mnää
saa assen kätten'!"

Suomen Kansan Vanhat Runot, X1, 2859, Rauma

 

Tammikuinen päivä aukenee kuulaana ja kirkkaana. Katselen Onnibussissa ohi kiitäviä maisemia. Päämääränäni on Rauma, synnyinkaupunkini. 

Synnyin Raumalla helmikuussa 1981. Lapsuudenkotini sijaitsi Polarin kaupunginosassa, Höylääjänkadulla, alueella, jota kutsuttiin vähemmän mairittelevasti ”Konkurssikyläksi”. Ensimmäiset seitsemän elinvuottani kuluivat aika lailla omissa oloissani, omassa mielikuvitusmaailmassani. Minulla ei ollut ikäisiäni leikkitovereita. Olen viisivuotiaana oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, ja jo tarhaikäisenä olin käytännössä kehittänyt oman mytologisen maailmani. Ensimmäisen monista. Oma päänsisäinen maailmani on aina se paikka, jonne pakenen, jos todellinen maailma alkaa ahdistaa liikaa.

Kun isäni ja äitini erosivat, muutimme kesällä 1988 äitini kanssa Raumalta Turenkiin. Kävin kuitenkin läpi kouluikäni syys-, hiihto-, joulu-, pääsiäis- jne. -lomat isän ja siskoni luona Raumalla. Olin usein myös kesälomastanikin leijonanosan synnyinkaupungissani, joten siteet sukulaisiin ja syntypaikkaani eivät koskaan katkenneet. Suhteeni Raumaan kuitenkin muuttui jonkun verran. Pystyin tarkastelemaan kaupunkia toisaalta paljasjalkaisena raumalaisena, mutta toisaalta myös ulkoa käsin. Vanhempana Raumalla onkin tullut sitten käytyä vähemmän. Ajoittaisten nostalgiareissujen ohella vierailun syitä ovat olleet esim. hautajaiset. Toki olen ollut Raumalla työmatkojenkin merkeissä, kun olen käynyt soittamassa musakeikkoja Raumalla.

Kun päätin aloittaa suuren Työni ja ristiretkeni länsisuomalaisen mielenmaiseman löytämiseksi, oli selvää, että koko hela hoito oli aloitettava Raumalta. Kävisin siellä nostattamassa luontoani. Ja ottaisin kaiken irti, mitä reissusta suinkin saisin. Kytkisin oman henkilökohtaisen historiani, sukuperintöni ja alkujuureni mukaan matkalleni.

Astuessani bussista hengitän ilmaa. Raikas pakkanen tuntuu hyvältä. Katselen silmilläni synnyinkaupunkia. Sitten kävelen kohti Vanhaa Raumaa.

Vanha Rauma on Pohjoismaiden laajin, yhtenäisin ja parhaiten säilynyt vanha puukaupunkialue. Sen asemakaava periytyy jo keskiajalta. Vanha Rauma kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Vanhaa Raumaa värittävät monet pikkuliikkeet, kahvilat ja ravintolat. Jokaisen talon nimi on kirjoitettu raumaksi. Lisäksi Vanhassa Raumassa sijaitsee Suomen kapein katu, Kitukränn.


Pari sanaa on sanottava rauman kielestä (rauman giäl). Rauman kieli kuuluu suomen kielen lounaismurteisiin. Sille on ominaista sanojen lyhentyminen, oma intonaationsa ja germaaniset lainasanat. Rauma on saanut vaikutteita merimiesten käyttämien ruotsin ja englannin kielten lisäksi viron, venäjän ja ranskan kielistä. Rauma on yksiä harvoja aluepuhekieliä, joilla on Suomessa vahva kirjallinen perinteensä. Tunnetuin rauman kielellä kirjoittanut kirjailija oli Hj. Nortamo. Hänen tunnetuin teoksensa, Raumlaissi jaarituksi, tunnetaan ihan kautta Suomen.

Olen jo lapsena tajunnut, että olen jollain tasolla kaksikielinen. Olen aina käsittänyt laajan lukeneisuuteni tähden, että kirjoittaessani käyttämä kirjasuomi ja etenkin varhaislapsuudessani puhumani rauman kieli ovat kaksi eri kieltä. Lähisukukieliä, mutta silti erilaisia. Tämä oivallus on myöhemmin auttanut minua kieliopinnoissani. Synnyinkaupungissani asioidessa vanha rauman giäl pulpahtaa mielen syövereistä. Yritän ylläpitää kielitaitoani aktiivisesti lukemalla raumankielisiä kirjoituksia vapaa-aikanani.

Kävelen Rauman torille. Aloitan aamuni pystökaffella, joka on vanha perinne. Kahvia ja munkkia nauttien voi kuunnella, mitä toriparlamentti puhua papattaa päivänpolttavista aiheista siinä ympärillä.

Kofeiiniannoksen saatuani menen syömään Rauman teatterin ravintolaan lapskoussia, joka on Rauman perinneruoka. Se on erityisesti merimiesten suosima eine, joka tunnetaan myös Saksassa ja Skandinaviassa. Lapskoussissa naudanliha, perunat ja mausteet sotketaan yhteen sekalaiseksi mössöksi. Ei ehkä näytä herkulliselta, mutta hyvää on – ja sillä lähtee ainakin nälkä!

Syötyäni suuntaan Rauman kirjastoon, joka on minulle tärkeä paikka. Jo aivan lapsuudessani äitini vei minut sinne ja minulle lainattiin kirjoja. Minulle on aina luettu paljon. Tämän takia opinkin lukemaan ja kirjoittamaan niin varhain. Ja samalla minusta tuli kirjastohiiri, joka löysi kirjojen keskeltä toisen kodin. Olen edelleen hyvin aktiivinen kirjaston palvelujen käyttäjä.

Kirjaston paikallisperinne- ja kansanperinnehyllyt ovat valtaisat. Paikallishistoriaa löytyy kokonaisen hyllyn verran Rauman, Eurajoen ja Luvian alueista. Ja kansanrunousosastolla on runsaasti etenkin Länsi-Suomesta kerättyä runoutta. Mainittavimpana näistä ovat tietysti SKS:n Suomen Kansan Vanhat Runot -kirjasarjan ne osat, joissa on Satakunnan, Varsinais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan runot. Löydän myös kirjan, jossa on kokemäkeläisiä kansantarinoita ja loitsuja. Olen tähän todella tyytyväinen. Paikallisista perinteistä ja historiasta ollaan ylpeitä ja ne pidetään isosti framilla. Raumalla jokaisella on mahdollisuus löytää oma paikallisperinteensä ja kulttuurihistoriansa.

Omia kirjojani löydän Rauman kirjastosta runopuolelta, jossa on koko Kultala-trilogia: Ouramoinen (Salakirjat 2014), Uniaika (Salakirjat 2015) ja Rutaimo (Salakirjat 2016). Lisäksi fantasiahyllyllä komeilee miekka ja magia -seikkailuni Kainoan musta linna (Kuoriaiskirjat 2017). Supliikkina myyntimiehenä myyn kirjastoon kaksi kappaletta uusinta Tiikerin silmät -kirjaani (Nysalor-kustannus 2021), sekä soololevyäni Sydämeni kuusipuulle (Earth And Sky Productions 2021).

Tämän jälkeen suuntaan tieni Rauman vanhalle hautausmaalle. Varhaisin lapsuusmuistoni tästä hautausmaasta on sellainen, että on jouluaatto, ja olen sekä isän että papan kanssa muistamassa kynttilöin edesmenneitä sukulaisia. Kouluaikoina, kun olin joululomalla Raumalla, meillä oli aina isän kanssa tapana tehdä hautausmaakierros. Ja nyt minä teen aina Raumalla käydessäni oman kierrokseni, yksin. Kun aika minusta jättää, jääköhän kukaan enää jatkamaan perinnettä?

Lasken kynttilän Jyrkäs-Fribergin sukuhaudalle. Mietin niitä esi-isiäni, jotka olivat merenkävijöitä. Minkälaisia kokemuksia heille sattui maailman turuilla? Mitä ihmeitä he näkivät? Mitä he toivat sieltä mukanaan kotiin? Ja mitä he veivät maailmalle Raumalta mennessään? Tunnistan tämän jonkinlaisen kaukokaipuun itsessäni. Nautin meren rannalla istumisesta. Suolaiset pärskeet kuohahtavat veressäni. Se kielii levottoman seikkailijan ja tutkimusmatkailijan luonnosta. Se muistuttaa minua siitä, että olen nytkin matkalla. Mutta tämä matka on erilainen. Se on enemmän hengen, perinteen, sielun ja mielen matka.

Isäni haudalla muistelen useita yhteisiä hetkiä. Historia vyöryy suurena panoraamana mieleni perältä. Isäni oli paikallinen muusikko, hyvin tunnettu basisti. Musiikki oli minunkin elämässäni pitkään kantava voima ja sen suhteen tavoitteeni olivat korkealla. Nyttemmin olen lopettanut keikkailun ja kirjallisuus vie minua tarmokkaammin eteenpäin. Vanhemmilta voidaan saada mallia, mutta jokaisen on lopulta seurattava täysin oma sydäntään ja kutsumustaan, sekä tehtävä elämässään ikiomat ratkaisunsa. Jokainen kirjoittaa itse elämänkirjansa.

Ilta alkaa jo laskeutua. Suuntaan enoni luokse, joka on myös innostunut sukututkimuksesta. Istumme pöydän ääreen ja nautimme kahvia ja konjakkia. Selostan enolleni, kuinka MyHeritagen DNA-tuloksia tulkitaan ja kuinka Geni-tietokantaa käytetään. Ja minkälaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota. Samalla juttelemme paljon suku- ja perhehistoriaamme liittyvistä asioista. Tulemme siihen tulokseen, että meidän on kesällä tehtävä yhteinen reissu Merikarvialle, jossa äitini ja enoni ovat käyneet lapsuudessaan koulunsa.

Enoni luota lähden taivaltamaan kohti Polaria, jossa lapsuudenkotini sijaitsi. Raumalla loistavat vielä jouluvalot ja Lumen-näyttely. Nämä yhdessä saavat synnyinkaupungin näyttämään maagiselta ja satumaiselta. Siinä kävellessäni tajuan, että tämä on se lapsuudenmaisema, jota tulen aina kantamaan sydämessäni. Sieluni kehto, voimanlähde.

Konkurssikylään päästyäni suuntaan Polarin metsiin. Siellä leikin ja seikkailin lapsuudessani. Se oli minulle ensimmäinen voimapaikkani. Nostatan siellä luontoani ja ison kiven luona annan paikalle juomauhrin. Uudistan siteeni itseni ja lapsuudenalueen kanssa.

Vaellan vielä hetken lumisessa maisemassa, yksin, ajatuksissani. Mietin, kuinka paljon asioita olen unohtanut ja kuinka paljon muistini on värittänyt asioita. Ymmärrän, että olen yksin vastuussa siitä, mihin suuntaan kuljen elämässäni. Olen aina ollut ulkopuolinen, tarkastellut asioita täysin omasta vinkkelistäni. Minulla ei ole yhtään tarvetta miellyttää ketään. Tuntuu, että olen tosi usein täysin eri mieltä muiden kanssa. Mutta silti – tai juuri siksi – kykenen samaistumaan kanssaihmisten kohtaloihin ja näkemyksiin. Kaikesta tästä rakennan oman tarinani, runoni. Tulevalle soololevylleni sanoitin tämän kaiken seuraavasti:

”Yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät lankeavat.
Yksin katson maailmaani,
yksin teen mä sen todeksi,
harhaksi, uskoksi – runoksi!”


Kun saavun hotellille, uni tulee äkkiä. Vaivun tuutumaahan ja nukun sikeästi monta tuntia putkeen.

Aamulla löllin pitkään sängyssä ja katson telkkaria. Nautin kiireettömistä aamuista, kun voin rauhassa, oman aikatauluni mukaan lähteä matkaan.

Seuraavat tunnit menevät keskustellen sukulaisten ja ystävien kanssa. Kun päivä on jo pitkällä, pääsen autoajelulle. Käymme ystäväni kanssa Monnan hautausmaalla. Jätän siellä muistotulet äidinpuoleiselle isoäidilleni ja isänpuoleisille isovanhemmilleni. Puhumme paljon siitä, kuinka ennen vanhaan suvussa tapahtuneet asiat voivat toisintua seuraavien sukupolvien aikana. Tämä pitää paikkansa, ja tietynlainen sukustressi voi siirtyä kolme tai jopa neljäkin sukupolvea eteenpäin. Kun on tietoinen näistä asioista, voi kierteen katkaita.

Monnasta suuntaamme kohti Pohjois-Raumaa, Uuttalahtea. Silmäilen aluetta tarkkaan, sillä täällä syntyi isänpuoleisesta suvustani ensimmäinen raumalainen esivanhempani, isoisoisäni Emil Friberg. Hän syntyi Rajakallion torppaan Uudellalahdella. Hän ehti olla jonkin aikaa renkinä, kunnes meni naimisiin ja ryhtyi merimieheksi. Merimiehille ominaisesti viina oli hänellekin maistunut. Emilin kohtaloksi koitui parkkilaiva Hermeksen onnettomuus Merenkurkussa 1912. Hänen tyrvääläissyntyinen vaimonsa Fanny Friberg (o.s. Viitala) vaihtoi vuonna 1936 yhdessä lastensa kanssa sukunimen Jyrkkääksi. 

Syväraumasta käsin jatkan taas yksin matkaani. Suuntaan jalan kohti Kompin aluetta. Tarkoitukseni on puhua pitkään ja perusteellisesti äitini pikkuserkun kanssa, joka on raumalainen kirjailija. Olemme monasti nähneet kirjamessuilla ja erilaisissa kirjallisuustapahtumissa, mutta oivaltaneet keskinäisen sukulaisuussuhteemme vasta myöhemmin.

Seuraavat tunnit menevätkin Kompissa nopeasti, kun on mielenkiintoista keskusteltavaa. Keskustelemme äitini pikkuserkun ja hänen vaimonsa kanssa paljon alkuperäiskansoista, shamanismista, länsisuomalaisista kansanrunoista, sekä erityisistä tunnuspiirteistä ja yhtymäkohdista, jollaisia löytyy lähes kaikista maailman kulttuureista. Syömme linssisoppaa ja nautimme punaviiniä.

Sen jälkeen keskustelemme pitkään yhteisestä esi-isästämme Isak Wahlroosista, joka oli muuttanut Luvialta ja asettunut Pohjois-Rauman saaristoon ja rakentanut kotisaarelleen jopa tuulimyllyn! Hän oli ollut merkittävä mies. Lyhyen aikaa hän oli ehtinyt toimia merimiehenäkin, mutta muuten oli käsistään taitavana miehenä pärjännyt hyvin torpparina ja kalastajana. Isak oli myös lukenut mies, joka tunsi hyvin Raamattunsa. Kerrotaan, että hän oli kirkossa mennyt kerran saarnan jälkeen vähän juttelemaan papille, ja sitten oli yhdessä tarkastettu, kuinkas saarnassa mainittu lainaus Raamatusta olikaan oikeastaan mennyt. Mahtoi pappi joutua tulikokeeseen, kun Rauman saaristossa kalastajatkin osasivat paremmin Raamattua! Tutkimme Isakin vanhoja kirjeitä, jotka avaavat sielunmaisemaansa. Eräässä niistä kirjeistä lukee seuraavasti: ”Olen täällä niin kuin yksinäinen lintu katon päällä ja niin kuin hyppiä hävitetyis kaupunkeis.” Tässäkin on lainattu Raamattua; psalmissa 102, kuudennessa jakeessa sanotaan: ”Minä olen niin kuin ruovonpäristäjä korvessa: minä olen niin kuin hyypiä hävitetyissä kaupungeissa.”

Mutta vaikka Raamattu oli tuttu, tiedossa olivat myös vanhan kansan loitsut ja pakanallinen kansanperinne. Kotieläintalousloitsut olivat tuttuja, ja olipa Isak vienyt vaimonsa ”seitsemän kirkon taakse” noidan luokse parannettavaksi. Sillä kertaa kansantaiat eivät olleet toimineet, ja vaimo oli kuollut 1892.

Olen täpinöissäni saamistani tiedoista. Vanhalla suomalaisella runomitalla lausuttu loitsuperinne on elänyt minunkin äitinipuoleisessa suvussani vielä reilut 120 vuotta sitten! Tämä asettuu samalla isompaan mittakaavaan. Monesti Euroopassa kaupunki on ollut kirkon tyyssija ja siellä kirkko on ollut voimissaan, mutta maaseudulla on elänyt vanha ei-kristillinen kansanusko ja vanhat perinteet. Sana pakana onkin johdettu latinan adjektiivista "paganus", joka tarkoittaa maalaista tai kyläläistä. Tällä tavalla kristinusko ja pakanalliset perinteet ovat eläneet rinnatusten kautta Euroopan. Länsi-Suomikaan ei ole sen suhteen poikkeus.

On myöhä ja suuntaan kohti hotellia. Teen ylimääräisen kävelylenkin Lonsin kautta, joka on osa lapsuudenmaisemaani. Muistelen matkalla lapsuuttani ja ajattelen kaikkia niitä eri vaiheita, mitä minulle on tapahtunut, että olen päätynyt tähän pisteeseen. Olen elänyt vivahteikkaan elämän, johon mahtuu paljon iloja ja paljon suruja. Elämääni liittyy paljon selvittämättömiä asioita ja paljon kysymyksiä, joita olen herätellyt vasta jälkikäteen, vanhemmalla iällä. Tarve selvittää asioita ja päästä sinuiksi itsensä, menneisyytensä ja elämänsä kanssa on tehnyt minusta kirjailijan. Siitä tässäkin elämäntyössäni on loppuviimeksi kysymys.

Hotellilla valmistan nopean ruoan ja katselen telkkarista huonoa elokuvaa sivusilmällä. Syötyäni kääriydyn kerälle peiton alle ja yritän vielä hetken seurata televisiota. Huomaan pilkkiväni. Niinpä sammutan töllöttimen ja valot. Unta ei tarvitse etsiä.

Viimeinen aamuni Raumalla. Heräilen taas laiskasti ja lähden liikenteeseen verkkaisesti. Kävelen Vanhaan Raumaan, Kontion kahvilaan. Kontion kahvila on klassikko, ja olen siellä lapsena useasti käynyt mamman ja äidin kanssa. Kontion herkulliset munkit ovat yhtä hyviä kuin pikkuisenakin. Niissä maistuu lapsuus.

Tapaan runoilijaystäväni ja juttelemme parisen tuntia runoudesta, kansanrunoista, Piispa Henrikin surmavirrestä ja monesta asiasta maan ja taivaan välillä. Syön lisää munkkia ja juon kahvia. Suunnittelemme runotapaamisia. On tullut selväksi, että Raumalle on päästävä jatkossakin. Täällä on vielä niin paljon asioita, joita pitää tutkia.

Kun Onnibussi lähtee takaisin kohti Helsinkiä, nukahdan. Nukun melkein koko lähes nelituntisen matkan. Kun bussi saapuu Kamppiin ja nousen ajoneuvosta ulos, minut valtaa ahdistus. Pääkaupunki englanninkielisine yrityksineen ja liikkeennimineen tekee surulliseksi ja vihaiseksi. Huokaisen syvään. Mietin, kuinka voisin henkilökohtaisessa elämässäni vielä enemmän ehkäistä Suomeen kohdistuvaa yhdysvalloitusta.

Kotona huuhdon matkan pölyt saunassa, hiessä vanhan Väinämöisen. Olen nostattanut luontoni. Rauma on hieno kaupunki ja minulla on sieltä jäänyt upea verenperintö. Kaupunki, jossa puhutaan omaa aluepuhekieltä, jossa paikalliset perinteet elävät, jossa näkyy ja kuuluu historia meren lähellä. Ja Rauma on vanha kaupunki, se on Suomen kolmanneksi vanhin kaupunki Turun ja Porvoon jälkeen. Se on sieluni koti, ja sillä tavoin se on ikuisesti kytketty minun elämääni.

Kyl Raum on ain Raum!